Paltaniemen kävelijä: Posti-Stiina

Vanhassa postilinjassa Kajaani oli mukana, kun postia kuljetettiin Kuopio-Oulu välillä. Edestakainen postinkuljetus kerran viikossa alkoi heinäkuussa 1874. Myös etelästä tuleva postiyhteys parani, kun vuonna 1886 alkoi rautateitse postinkuljetus Seinäjoelta Ouluun.

Paltaniemelle postia

Yhteiskunta järjesteli postinkannon Paltaniemelle niinä vuosina, jolloin Antti ja Emilia Lönnbohm muuttivat Paltaniemelle. Ensimmäinen postikantaja oli Matleena Komulainen, joka asui Sutelan lähistöllä. Hän hoiti tointaan puolenkymmentä vuotta, kerran viikossa, kävellen Paltaniemen ja Kajaanin väliä. Matleenan jälkeen tehtävän otti hoitaakseen Stiina Karvonen, jota myöskin Posti-Stiinaksi sanottiin. Tätä työtä hän teki uskollisesti ainakin 25 vuotta. Aluksi hän haki postin Kajaanista kerran viikossa saaden tehtävästä kolme markkaa. Stiinalle maksettiin pitäjän nimismiehen kassakaapista 150 markkaa vuodessa. Kun posti muutettiin kahdesti viikossa haettavaksi, Stiinalle maksettiin siitä viisi markkaa. Myöhemmin posti kulki maanantaisin, torstaisin ja lauantaisin. Kajaaniin menevän tien varressa lähellä kirkkoa toisella puolella tietä oli Rättäri -niminen talo, jossa Stiina piti pienessä pirtissä postikonttoria ja jossa yleisö hoiti postiasiat.  Pirtissä asui myöhemmin sokeutunut Stiina sisarensa Kreeta-Liisan kanssa. Kunnan henkikirjuri eli ”henkiherra”, kuten Eino Leino tätä työtä nimitti, oli hommannut Stiinalle mökinpaikan auttanut pirtin rakentamisessa. Talo purettiin myöhemmin.

Virallinen postinkantaja – Posti-Stiina

Toinen postikonttori oli Posti-Stiinan vyötäröllä kulkeva tanakka nahkalaukku, jossa hän kantoi postilähetyksiä ja kirjekortteja, ja josta Stiina möi postimerkkejä niitä tarvitseville. Laukussa oli myös postikirja, johon Stiina kirjasi sisäänkirjoitetut ja vakuutetut lähetykset, joista sai seuraavalla kerralla pääpostikonttorin kuitin.  Postin merkkinä hän kantoi keltaista nauhaa käsivarressa. Puolustautumista varten hänellä oli ladattu revolveri vyöllä. Vaihtoehtona posti sai käyttää myös tikaria. Stiina liikkui yli paripeninkulmaisen edestakaisen matkansa kaupunkiin kävellen ja talvella usein suksilla. Joskus hän pääsi armon hevoskyytiinkin, kun joku kyläläinen sattui samaan aikaan ja suuntaan hevosella liikkumaan. Liistereessä tai rankakuorman päällä hän kertoi hauskoja juttuja matkakumppanilleen. Hän kulki tiensä sateella, tuiskussa ja tulipalopakkasessakin. Kun Stiina sai postinsa Kajaanissa laukkuunsa, laukku sinetöitiin. Paltaniemellä sinetin avasi henkikirjuri tai kruunun virkamies. Hänen toimestaan posti lajiteltiin taloihin meneviin pinkkoihin samalla kun Stiina hörppi kahvia kruununtalon ruokasalissa. Henkikirjurin postin käsittelyn jälkeen Stiina aloitti postijakelun paltaniemeläisille kiertäen talosta taloon. Hevosella vastaantulevia Stiina vaati menemään tien sivuun, jotta posti voi kulkea keskellä tietä. Postipäivää edeltävänä päivänä hän kiersi taloissa ja haki lähtevän postin. Taloihin ja taloista postinkuljetuksesta maksettiin erillinen korvaus. Kerrotaan, että naisten postin suhteen Stiinalla oli omat vinkeensä. Kesällä Perä-Pohjolassa tukkitöissä olevat Paltaniemen miehet kirjoittivat vaimoilleen. Stiinan mielestä asiat olisi ehtinyt syksylläkin hoitaa, kun miehet kotiutuvat. Niinpä hän saattoi viikoksi pidättää kirjeen itsellään. Sitten hän saattoi vaatia luovuttaessaan kirjeen luettavakseen. Ne ainakin suostuivat, joilla ei ollut lukutaitoa. Alkuaikoina arvokirjeitä hän ei kuljettanut, vaan ainoastaan ilmoituksen sellaisesta. Ne oli lunastettava Kajaanista.

Postikonttorissa Kajaanissa

Kajaanin postikonttorinhoitajana Charlotte Backman (1835-1927), ensimmäinen nainen, jolle oli suotu Suomen itsenäisessä postilaitoksessa postikonttorinhoitajan virka. Hän hoiti virkaansa 22 vuotta vuosina, Eino Leinon syntymävuodesta vuoteen 1900. Neiti Charlotte tunnettiin ankarana ja tarmokkaana persoonana, joka omasi kuitenkin suuremman maailman käyttäytymistaidot.  Ennen kuin Posti-Stiina Kajaanin postiin pääsi hakemaan postiaan, hänen oli ohitettava postin edessä vahtiva ja nuuhkiva neidin Valpas-koira. Se oli suuri, musta, tuuheaturkkinen villakoira, jonka karvoista – lisäten lampaanvilloja – neiti Backman oli kutonut Kajaanin maanviljelysnäyttelyyn vuonna 1890 palkitun kankaan. Murahtelullaan koira otti tulijalta luonnon nöyremmäksi. Sisällä postikonttorissa tulija kohtasi kultasankaisten silmälasien takaa arastelu ja vitkuttelua sietämättömän neiti Backmanin. Asioidessaan Posti-Stiina kohtasi huonosti suomea taitavan, omaan virkapukuunsa pukeutuneen postinkäsittelijän, jonka sormet peukaloita lukuun ottamatta olivat täynnä sormuksia. Neiti Bacmania auttoi konttorissa postiljooni Antti Sivonen (1842-1909), joka kantoi kaupunkipostia  ja joskus kuljetti sitä myös Iisalmi-Kajaani-Kuopio välillä. Aikalaiset muistivat, että postikonttorissa neiti Bacmanin aikana Antti Sivonen ei saanut istua kertaakaan, vaan hänen täytyi aina seistä. Antin piti konttorissa ottaa hyllyistä posti ja leimata posti tarvittaessa. Muitakin tehtäviä Antilla oli, sillä 15.3.1881 oli annettu Keisarillisen Majesteetin Armollinen Johdesääntö postilaitokselle Suomessa. Sen mukaan postiljonin tuli olla avustamassa postin toimittamista ja katsastamista, pitää huolta postitoimiston huoneuston puhtaana pitämisestä, lämmittämisestä ja siivoamisesta sekä muuten noudattaa postihoitajan määräyksiä virassa. Antti tunnettiin myös etevänä kansanlääkärinä ja taitavana luuvikojen korjaajana. Konttorin ulkopuolella hänellä oli taipumuksia kujeiluihin, pitojen avustajaksi ja runoilijaksikin. Postikonttorissa Posti-Stiinan läsnä ollessa Paltaniemen postilaukku suljettiin ja sinetöitiin. Ennen Paltaniemelle lähtöä Posti-Stiinan postipassiin merkittiin konttorilta lähtöaika, sillä em. johtosäännön mukaan  postin tuli ”kuljettaa postia sillä nopeudella, jolla matkustajat yleensä, voimassa olevien asetusten mukaan, kesikievarikyydillä saivat kulkea”. Erikseen johdesäännössä varoiteltiin postin matkan vaaroista: vallattomasta ajosta, juopottelusta tai muista pahoista tavoista. Perillä postinkantajan tuli olla läsnä, kun laukku sinetistä avattiin.

Posti-Stiina ja Eino Leino

Mutta Stiina ei elänyt pelkästään postikuljetuksella. Kankaankudonta oli hänen pääasiallinen ansiotyönsä ja siinä tehtävässä hän päihitti taidon osanneet emännät ja talojen tyttäret. Postinkanto piti hänet yhteydessä asiakaspiiriinsä. Mökissä lisäsi elantoa sika, lehmä ja pari lammastakin. Miestä Stiinan rinnalle ei ollut ilmaantunut ja siitä hänelle usein postinkantoreissuilla leikkiä laskien huomauteltiin, mutta Stiina vastasi napakasti. Hän sai rauhan kosijoilta ja pilapuheen pitäjiltä.

Niihin aikoihin, jolloin Eino aloitti opiskelut Hämeenlinnassa, Stiinan näkö alkoi heikentyä ja hänen oli luovuttava postinkantajan toimesta. Sokeuduttuaankin hän kulki kylällä ja muisti tienhaarat, joista poikkesi tietämäänsä taloon. Muisti pelasi sokeanakin. Niinpä taloissa hän muisti äänestä kenen kanssa hän sai kulloinkin jutella.

Kun Eino Leino kirjoitti Elämäni kuvakirjaa, hänellä oli ajatuksena alkuvaiheessa sijoittaa kirjaan Posti-Stiinan tarina. Kun tarina ei kirjaksi asti lähtenyt sitä kautta kulkemaan paperille, Stiinan tarina jäi kirjasta pois. Myöhemmin se julkaistiin Aarre M. Peltosen toimesta (Muistelmat, Kulttuurikuvat, Tunnustukset I, Otava 1965 ). Kreivi Louis Sparre piirsi kuvan Posti-Stiinasta ja singeerasi sen vuonna 1894. Posti-Stiina esiintyi kuvassa virkapuvussa. Hän oli täti tulevalle Kajaanin kaupunginjohtajalle Johannes Karvoselle.

 

Esko Piippo kirjassa ”Keinu, keinu Eino Leino” , Edico 2010