Musiikkia läpi elämän

MUSIIKKIA LÄPI ELÄMÄN ILMAN OMAA SOITTOTAITOA

Gramofoni

Olen tykännyt pienestä pitäen kuunnella musiikkia ja olisin itsekin halunnut soittaa jotain, mutta sävelkorvani oli sen verran rajoittunut, ettei se onnistunut. Olin kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, että meillä oli kotona gramofoni. Isäni oli ostanut sen ollessaan töissä hinaaja-aluksella. Saihan sillä vähän viihdykettä pienelle alukselle. Loppuaikoinaan laivahommissa isä ei kuljettanut gramofonia alukselle. Niinpä pienenä ollessani soittelin gramofonia kotona, varsinkin sadepäivinä. Muuta musiikkia en silloin kuullutkaan, sillä lähiseudulla ei ollut soittajia. Radion hankkimisen jälkeen gramofonin soitto jäi vähäiseksi, vaikka ei silloin radiostakaan tullut usein musiikkia.

Sodan päätyttyä gramofonille tuli uutta käyttöä, kun tansseja sai taas pitää. Tansseja alettiin pitää myös Paltaniemellä lentokentän lähellä olevassa parakissa, jota kutsuttiin Kasarmiksi. Veljeni kuljetti gramofonin mukanaan ja sillä soitettiin tanssien musiikki. Mutta pian kaivattiin parempaa soitinta, koska gramofonin ääni oli liian heikko tanssisaliin.

Levysoitin

Kalevi Tuhkasella oli armeijan viestikoulutus ja hän oli kai ollut Helsingissä radiotöissä. Häntä pyydettiin tekemään levysoitin. Hän suostui pyyntöön ja hänen levysoittimessaan oli sähköllä käyvä levynpyörittäjä, äänenvahvistin ja kovaääninen. Kaikki kolme olivat omissa koteloissaan, jotka yhdistettiin johdolla. Aluksi soittimessa käytettiin tavallisia gramofonineuloja, joita piti usein vaihtaa. Myöhemmin soittimeen hankittiin toisenlainen pää, johon sai ohuen kestoneulan, jota ei tarvinnut vaihtaa niin usein.

Tuhkasen levysoitin oli urheiluseura Sarastuksella käytössä vuosia, vielä silloinkin, kun minä aloin käydä tansseissa yli kahdeksantoistavuotiaana. Tanssia en osannut, mutta gramofonin käyttö oli tuttua ja niinpä löysin itseni soittopöydän äärestä. Sitä hommaa hoitelin vuosia, vaikka vähitellen opin tanssimaankin. Jos olin tanssimassa ja levy loppui, jätin tytön odottamaan, kävin vaihtamassa levyä ja palasin jatkamaan tanssia. Siinä ei ollut mitään ongelmaa. Nykysanaston mukaan olin tiskijukka.

 

Antti Rytivaara sai myös armeijassa viestikoulutuksen. Hän rakensi urheiluseura Vihurille levysoittimen, joka ei ollut niin alkeellinen kuin Kalevin tekemä, koska tarvikkeiden saanti oli silloin jo huomattavasti parantunut. Myöhemmin Antin soitin ostettiin Sarastukselle.

Tanssit pimeässä

Yhtenä lauantai-iltana koko kylältä oli sähköt poikki. Tanssipaikka oli pimeä, eivätkä levyt pyörineet. Meillä ei ollut kotona silloin enää gramofonia, se oli myyty pois. Mutta Toivo Kovalaisella oli gramofoni. Se ja kaksi kynttilää haettiin tanssipaikalle. Kynttilät olivat pieniä ja ohuita; sellaisia joita käytettiin joulukuusissa. Yksi kynttilä oli soittopöydällä ja toinen salin toisessa päässä. Kynttilät eivät palaneet kovin pitkään. Kun huomasin, että salin toinen pää oli jo pimeä ja soittopöydän kynttiläkin lopuillaan, järjestin levyt pöydällä soittojärjestykseen. Niinpä pimeyden tultua veivasin gramofonia ja vaihdoin levyä käsikopelolla ja tanssit jatkuivat.

Joillakin pojilla oli tulitikut ja tyttöjä hakiessaan he raapaisivat tulen, mutta kaikilla tikkuja ei ollut, eikä ainakaan tytöillä. Hekin kuitenkin hakuvuorollaan aina kaverin löysivät. Kaikki sujui hyvin, eikä kellään ollut valittamista.

Levyjen soitto ilman gramofonia

Silloin, kun meiltä kotoa myytiin gramofoni pois, meille jäi paljon levyjä. Jossakin vaiheessa aloin miettiä, että miten niistä saisi ääntä. Meillä oli niin sanottu rillipora eli pieni käsin sivusta veivattava porakone. Laitoimme siihen poranterän paikalle puutapin, johon levy laitettiin. Yhtä levyä emme saaneet pyöritettyä tasaisesti ja siksi pistimme tappiin monta levyä päällekkäin. Siitä muodostui vauhtipyörä, jota oli helppo pyörittää tasaisesti.

Äänenvahvistimena käytimme tulitikkurasiaa, peltipurkkia tai muuta vastaavaa. Purkin kylkeen piti tietysti laittaa neula, sillä eihän levystä muuten saanut ääntä. Neulana kokeilimme nuppineulaa tai vastaavaa – jopa orapihlajan piikki toimi hyvin. Soittolaitteemme ei häirinnyt naapureita, sillä ääni oli niin hiljainen, että oli oltava ihan hiljaa vieressä kuuntelemassa.

Hiljaisuuden aika

Muutettuani Helsinkiin musiikin kuuntelu loppui kerralla. Alivuokralaishuoneessa ei ollut radiota. Ruokalassa, jossa kävin syömässä, musiikkia ei kuulunut. Tansseissa en käynyt, koska olin arka liikkumaan Helsingissä illalla. Pidin myös tanssitaitoani niin heikkona, että se olisi tansseissa nolottanut.

Eräässä oppilaitoksessa järjestettiin kerran tanssit. Kaverini sanoi, että mennään sinne. Tansseissa oli poikia eri puolilta Suomea, ei siis mitään lättähattuja. Tytötkään eivät olleet Helsingistä. Orkesteri soitteli ensin jatsia tai mitä lie. En tunnistanut sitä tanssimusiikiksi ja huonosti se näytti toisiakin kiinnostavan. Sitten alkoi kuulua valssia ja silloin minä heräsin ja lähdin tanssimaan. Samoin tekivät muut. Mutta kun orkesteri taas alkoi lirutella omiaan, minun tanssihaluni hiipui. En saanut kimmoketta ryhtyä käymään tansseissa.

Jos halusin käydä jossakin, menin elokuviin. Helsingissä oli silloin pieniä elokuvateattereita, joissa liput olivat halvempia. Niissä näytettiin pelkkä elokuva, eikä muuta. Ne eivät olleet ensi-iltateattereita, mutta se ei minua haitannut, koska jokainen näkemäni elokuva oli minulle ensi-ilta. Toisesta syystä menin usein kalliimpaan teatteriin. Kalliissa teatterissa soi aluksi musiikki, sitten tuli lyhytelokuva ja mainoksia. Ne olivat yhtä mielenkiintoisia kuin varsinainen elokuva, koska enhän minä ollut mainoksiakaan aikaisemmin nähnyt.

Aika muuttuu

Sitten kun olin hankkinut oman kodin ja sinne radion sekä myöhemmin television, alkoi musiikkia tulla tarpeeksi. Varsinkin sitten, kun hankin auton, jossa oli radio kasettisoittimella, alkoi musiikkitarjontaa tulla niin paljon, että sitä piti ryhtyä rajoittamaan. Muuten olisi soinut aina.

 

Arvi Sivonen 2010