Valoa kansalle

Kotini valaistuksen vaiheet

Lapsuudessani 1930-luvulla ei käytetty enää pärevaloa, vaan öljylamppua. Meillä oli seinään kiinnitettävä lamppu uunin kulmalla, joka valaisi hellan päälle ja jollain tavalla koko huoneen. Lasten piti ahtautua lukemaan läksynsä uunin kupeelle pilkelaatikon päälle. Siinä oli valoisin paikka. Monessa talossa oli katosta roikkuva lamppu ja pöytälamppujakin oli. Saunassa ja navetassa käytiin myrskylyhdyn kanssa. Sota-aikana öljyn vähyyden vuoksi toiset käyttivät navetassa pärevaloa. Huusissa valoa ei tarvittu, asiansa siellä jokainen osasi hoitaa pimeässäkin.

Myöhemmässä vaiheessa jotkut hankkivat kaasulampuiksi kutsuttuja lamppuja, joiden valo oli öljylamppua kirkkaampi. Kaasulamppu yleistyi kuitenkin vasta sodan jälkeen. Sellaista ei ollut lapsuuteni aikana kansakoulussakaan, jossa oli vain katosta roikkuva iso öljylamppu. Itse tutustuin kaasulamppuun vasta työelämässä. Kaasulampussa ei ollut sydäntä niin kuin tavallisessa öljylampussa. Sen öljysäiliöön pumpattiin ilmanpaine, joka nosti polttoaineen suuttimen kautta sukkaan, jossa se kaasuuntui. Siitä johtui nimi kaasulamppu. Sukka oli jostain palamista kestävästä langasta tehty pieni pussi. Sen alla oli pieni lautanen, johon laitettiin palamaan tenttua. Näin sukka esilämmitettiin ja se hehkui kirkkaana. Vaikka sukka tavallaan hiiltyi, se kesti vaikka koko talven käytön, jos siihen ei koskenut eikä täräyttänyt sitä varsinkaan kylmänä. Kaasulamppuja oli ainakin kolmea merkkiä: Hasak, Petromaksi ja Primus.

Sota-aikana oli petrolista eli lamppuöljystä puute, joten sitä sai vain pieninä annoksina. Tästä johtuen hankittiin karbidilamput. Meillä oli vintillä ilmeisesti ensimmäisen maailmansodan ajoilta säilynyt lamppu. Karbidinkin myynti oli säännösteltyä. Rautakaupassa karbidi oli peltitynnyrissä, jonka kansi täytyi pitää suljettuna, ettei ilman kosteus päässyt tynnyriin. Ostajalle karbidi laitettiin paperipussiin. Karbidipalat olivat kiuaskivien kokoisia epämääräisiä murikoita, jotka oli vasaroitava lamppuun sopiviksi. Lampussa oli vesisäiliössä venttiili, josta vettä tippui karbidin päälle ja silloin muodostui kaasua. Kaasu nousi suuttimeen, jossa se paloi kirkkaalla liekillä.

Käytössä oli paljon omatekoisia, yksinkertaisia lamppuja, joissa suutin oli ainoa ostettu osa. Omatekoiseen lamppuun tarvittiin kaksi erikokoista maali- tai säilykepurkkia. Pienemmän purkin pohjaan juotettiin kiväärinhylsy putkeksi, jonka toiseen päähän kiinnitettiin suutin. Sitten lamppu oli valmis. Pienempään purkkiin laitettiin karbidipalat ja sitten se asennettiin isompaan purkkiin niin, että avonainen puoli oli vasten ison purkin pohjaa. Isoon purkkiin kaadettiin vettä, joka vähitellen meni reunan ali karbidiin. Näin alkoi muodostua kaasua, joka sytytettiin suuttimessa.

Joskus kaasua tuli reunan ali isompaan purkkiin ja se syttyi palamaan. Palo täytyi vain sammuttaa, eikä siitä tullut suurempaa haittaa, kunhan ei ollut mitään syttyvää lähellä. Kastuessaan karbidi muuttui liejuksi, joka oli puhdistettava pois ennen uutta latausta. Olen myös nähnyt polkupyörään tarkoitetun karbidilamppumallin, mutta en käytössä. Näitä lamppuja käytettiin ennen kuin saatiin pyöriin dynamot.

Meillä kotona seuraava valaistuksen vaihe oli tuulilataaja. Se oli Arma-merkkinen ja mainoksessa luki: Ilmaista sähköä ilmasta. Hankimme tuulilataajan vuonna 1942, siis sota-aikana. Tuulilataajassa oli puinen kaksilapainen potkuri, generaattori eli laturi sekä peräsin, joka piti laitteen päin tuulta. Nämä kiinnitettiin katolle pystytetyn tolpan päähän. Potkuri-generaattoriosa oli varustettu nivelellä. Vaijerista vetämällä laturin sai vedettyä poikittain ja näin pysäytettyä. Kun vaijeria löysättiin, veti jousi sen taas suoraksi. Jousella oli myös se tehtävä, että jos tuuli liian voimakkaasti, se antoi periksi, jolloin laturi kääntyi hieman vinoon tuulen suunnasta ja hillitsi näin nopeutta.

Meillä oli kaksi kuuden voltin akkua rinnan kytkettynä. Saimme niistä virtaa kolmeen lamppuun. Niistä yksi oli hellan yläpuolella, toinen keittiön pöydän yläpuolella ja kolmas kamarissa. Lamppujen wattimäärästä minulla ei ole tietoa. Silloin puhuttiin, että kuinka monen kynttilän lampusta oli kulloinkin kyse. Mutta en muista kynttilälukujakaan. Eivät ne kynttiläluvut kuitenkaan suuria olleet, koska sitten aikanaan kun saimme oikean sähkön, tuntui 40 W kirkkaalta. Ehkä tuulilataajalamput olivat 15 W tai korkeintaan 25 W. Akuissa riitti säästäen käytettynä tehoa, vaikka talvella oli pitkiä tyyniä jaksoja.

Tuulella ladattiin myös radioakut sekä itsellemme että myös kyläläisille. Tuulilataaja oli 6 V ja radioakku 2 V. Sen vuoksi oli radioakkuja ladattaessa kytkettävä niitä sarjaan kolme kappaletta. Jos ei ollut ladattavana kolmea akkua, käytettiin lamppua vastuksena sarjassa.

Meillä oli siis sähkövalo jo sodan viimeisinä vuosina. Navetassa ja saunassa oli kuitenkin edelleen käytettävä myrskylyhtyä. Aleksi Pohjavaaralla Pirttiniemessä oli samanlainen tuulilataaja kuin meillä, mutta muita tuulilataajia tiedossani ei ole.

Sodan päättyessä Paltaniemelle oli majoitettu viestijoukkoja. Ne alkoivat rakentaa Paltaniemelle sähkölinjoja. Oli kai tarkoitus sähköistää lentokenttä, mutta samalla olisi koko kylä saanut sähkön. Viestijoukot hakkasivat metsään aukon korkeajännitelinjaa varten. Matalajännitepuolelle saatiin jo neljä tai viisi pylvästä pystyyn. Tarvikkeita oli hankittu. Mutta sitten työt keskeytettiin viestijoukkojen lähtiessä pois Paltaniemeltä. Paltaniemeläisille tarjottiin kuitenkin mahdollisuus jatkaa sähköistämistä itse.

Isäni Eino Sivonen tapasi maantiellä upseerin ja kyseli tilannetta. Hän kuuli, että työt on lopetettu. Jo hankitut tarvikkeet vietäisiin pois, elleivät kyläläiset jatkaisi työtä. Silloin isäni lähti kiertämään muiden isäntien luona. Heistä kaikki eivät olleet kovin innostuneita asiasta, mutta innokkaitakin löytyi. Näin perustettiin Paltaniemen Sähkö Oy. Pappilan maita oli vuokraviljelemässä Tauno Kaikkonen, joka oli sähköinsinööri. Hänet saatiin johtamaan sähköistystyötä.

Elettiin sodan jälkeistä aikaa, jolloin kaikista tarvikkeista oli puute. Mittaritaulut olivat puukuoriset ja sisäjohdot olivat niin sanottua tapsia eli kaksi erillistä johtoa pienillä eristimillä kiinnitettynä seinään. Sitten kun tarvikkeita alettiin saada paremmin, tuli määräys, että kaikki vanha oli purettava pois ja uudet osat oli laitettava tilalle.

Myimme tuulilataajan pois ja hankimme sähköradion. Kamariin asennettiin radiota varten pistorasia. Muuta tarvetta pistorasialle ei ollut. Siitä tilanteesta on aika iso ero nykyaikaan: tänä päivänä tarvitaan haarajohtoja, vaikka asunnossa on kymmenen pistorasiaa. Kun pappilan maat jaettiin siirtolaisille, Tauno Kaikkonen muutti Kajaaniin. Hän alkoi sähköistää koko Kainuuta ja näin sai alkunsa Kainuun Valo. Paltaniemen Sähkö Oy jatkoi edelleen itsenäisenä.

Näin moninaisia olivat valaistuksen vaiheet kotonani.

 

Arvi Sivonen 2009